No niin eiköhän kuva kerro enemmän kuin tuhat sanaa ja se ei
ole aprillia! Palautuminen maratonista meni muutoin hyvin, arkikävely portaineen
palautti reidet melko nopeasti normaaliksi ja rakkulatkin on puhkaistu ja hyvässä
kunnossa. Mutta oikean jalkaterän kipu
ei vähentynyt lainkaan, ei se myöskään pahentunut. Nilkuttava kävelytyyli
alkoi jo tuntumaan pohkeessa ja säären ulkosyrjässä, joten käväisin perjantaina
urheiluortopedillä. Sain ihan positiivisen diagnoosin, eli parin viikon
"sauvakävelyn" pitäisi lepuuttaa jalkaa siinä määrin, että
rasitusvamma paranee. Kun ei laita painoa jalalle, niin ei siinä ole kipuakaan
eli ei tarvitse turhaan buranaakaan popsia. Vamman synty on jokseenkin
loogista, sillä keväisten kelien viimeistelyihin ei mahtunut kuin kaksi kovan
alustan lenkkiä maratontossuilla. Näillä tossuilla tämä oli muutoinkin
ensimmäinen maraton, aikaisemmat olen mennyt Nimbuksilla ja nyt alla oli vähän
kevyemmät Karhut.
Näistä viikoista tulee ehdottomasti ennenkaikkea henkisesti
kasvattavat: kaikkeen liikkumiseen pitää varata reilusti aikaa, lähes kaikkeen tekemiseen
pitää pyytää apua enkä pysty pitämään kotona siistiä järjestystä! Tähän
mennessä nämä muutamat päivät lapset ovat auttaneet mukisematta ja nyt olisikin
hyvä hetki opettaa heille hivenen enemmän omatoimisuutta. Tulevien viikkojen
liikunnat ovat varmasti ihan kotijumppaa ja ehkä uintia. Kirsi Valastilta olen
oppinut muutamia tehokkaita juoksijan pilates-tyylisiä liikkeitä eli niillä
mennään. Taidan kuitenkin jättää Länsiväyläjuoksun väliin, että olisi hyvässä
iskussa HCR:llä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti